Onpahan taasen vierähtänyt useampi kuukausi sitten viimeisen blogipostauksen. Voisinpahan vierittää syyn koliikkisen vauvan, kahden kuukauden Suomi-loman ja esikoisen päiväkodin aloittamisen aiheuttaman säädön niskaan. Lähinnä syyttävä sormi osuu kuitenkin vanhaan helmasyntiini, laiskuuteen. Olen pahoillani rakkaat lukijat, mutta en vain ole saanut aikaiseksi pistää ajatuksiani ylös! Yritän tästä lähin parantaa tapojani.
Nyt kuitenkin viimeisimmän kulttuuritörmäyksen innoittamana avaan jälleen sanaisen arkkuni. Ja uskokaa tai älkää, aiheena samainen vanha teema, lapset!
Täkäläisen kulttuurin ja lastenkasvatustavan suhteen tietämättömiä huomioiden, lienee ensin paikallaan selvittää muutamia perustavanlaatuisia seikkoja, joita olen tässä puolentoista vuoden kuluessa huomioinut. Sen jälkeen voin sitten kertoilla viimeisimmästä kommelluksestani.
Nro 1. Kiinalaiset rakastavat lapsia ja eritysesti vauvoja. Oli sitten kysessä mies tai nainen, nuori tai iäkäs, koulutettu tai kouluttamaton, leviää paikallisten kasvoille lähes aina ihastunut ja vähintäänkin kiinnostunut hymy, kun joku vaahtosammuttimen kokoinen purjehtii ohitse. Jos pienokaista ei näy kunnolla erinäisten näkösteiden kuten rattaiden kuomu, rintareppu tms. vuoksi, näyttää paikallisten mielestä olevan täysin oikeutettua tulla niin lähelle killittämään, että hyvä näköala on varmasti taattu. Parhaimmillaan esille kaivetaan kamerat tai jopa nipistellään poskesta. Huomiota ei siis tarvitse erityisemmin hakea, ainakaan ulkomaalaisten pienokaisten.
Nro 2. Lasten omia vanhempia pidetään lähtökohtaisesti kykenemättöminä huolehtimaan kodista ja pienestä lapsesta tai lapsista yksinään ennen kuin toisin todistetaan. Nuoruus ja kykenemättömyys tuntuvat tässä yhteydessä olevan lähes synonyymejä, kun taas korkea ikä rinnastetaan melkein poikkeuksetta kokemukseen, tietoon ja taitoon. Tämän vuoksi ei itseä vanhempien sanomisia tule kyseenalaistaa, ellei omaa vähintäinkin jonkinlaista virallista koulutusta lastenhoidossa. Sen seurauksena, kuka tahansa iäkkäämpi henkilö voi ohjeistaa ketä tahansa nuorempaa lastenhoidon saloihin tilanteesta riippumatta.
Nro 3. Edellä kerrotun vuoksi lasten- tai vauvanhoitoavuksi tarvitaan ehdottomasti vähintään yksi isoäiti, isoisä tai ayi (eli palkattu lastenhoitaja). Parhaimmassa tapauksessa tarvitaan kaikki kolme kerrallaan. Käytännössä tämä johtaa siihen, että isovanhemmat hoitavat lapset lähes alusta loppuun, eikä vanhemmilla välttämättä ole edes saumaa opetella pitkien työpäivien takia. Isovanhemmilla on vähintäänkin oikeus ohjata sitä, kuinka lasta ja erityisesti vauvaa hoidetaan.
Nro 4. Kylmän ja kuuman kelin sekä hyvän ja huonon ilman käsitteet ovat suhteellisia. Suomessa ei vauvaa nukuteta talvella ulkona, kun (muistaakseni) -10-15 asteen pakkasraja ylittyy. Täällä isompiakaan lapsia ei lähtökohtaisesti viedä talvella puistoon tai ulos leikkimään, koska talvella on kylmä (lämpötila liikkuu yleensä noin +2 ja -5 välillä, joskus harvoin mittari saattaa kivuta -10 asteeseen). Suomessa lapsille puetaan hellevaatteet päälle, kun mittari kiipeää yli 20 plusasteen. Täällä aletaan kaivaa pitkähihaisia kaapista, kun tuulee, vaikka mittari näyttääkin 30 plusastetta.
No, lopuksi lienee vielä paikallaan jakaa tämän blogitekstin innoittajana ollut viimeisin kulttuuritörmäykseni. Esikoisen päiväkodin aloittaminen heinäkuun alussa on laajentanut paikallista tuttavapiiriäni melkoisesti lapsiperheiden osalta. Ilokseni olen myös päässyt tutustumaan muihin kotiäiteihin, joihin kontakti on aikaisemmin ollut vähäistä. Samalla olen päässyt tutustumaan lähemmin muutaman päiväkotilaisen isoäitiin. Jonkin aikaa on tuntunut välillä jopa siltä, että kuulun samaan porukkaan, kuin muutkin lapsiaan päiväkodista hakevat.
Tällä viikolla törmäsin kuitenkin tapaukseen, jonka myötä minusta tuli samanlaisuuksien jälkeen taas niin erilainen. Nimittäin oli juurikin sellainen kaunis ja suomalaisittain lämmin, täkäläisen alkusyksyn päivä, jolloin mittarin näyttämiä 30 astetta viilensi sopivasti rivakka tuuli ja jolloin hellevaatteet vielä ovat riittävät lämmittämään perheen junioriakin. Esikoista päiväkodista hakiessani alkoi eräs lastenlastaan hakeva mummo kuitenkin kauhistella, kuinka kylmä vauvalle rattaissaan tulisi, kun ei ollut pitkiä housuja tai sukkia jalassa. Jokin päässäni naksahti ja aloin väittää vastaan, omasta mielestäni kuitenkin kohteliaasti, mutta asiastani varmana. Olenhan minä mielestäni hyvä äiti ja tiedän, kuinka pukea lapselleni tarpeeksi vaatteita!
Siinä muut hakijat sitten kuorossa koettivat selvittää ulkomaalaiselle, kuinka vauvalla on kylmä ja minä puolestani koetin uhota kaikille muille kuinka tällaisella kelillä Suomessa puetaan vielä hellevaatteita päälle. Kotiin päästyäni kokeilin nuorimmaisen varpaita ja jalkoja varmistaakseni, että vaatetus oli riittävä. Lämpimiltä ne tuntuivat ja hetken koin olevani oikeassa ja tyytyväinen siitä. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin mielen pohjukasta hiipiä epäilys siitä, hoidinko tilanteen kuitenkaan niin mallikkaasti. Oma kantani tuli kyllä selväksi, mutta olisikohan pitkällä tähtäimellä ajatellen ollut parempi vain jälleen kerran nieleskellä oma loukattu ylpeytensä ja kuunnella mummon lähinnä nuhteluilta kuulostaneet neuvot ilman sen kummempia mukinoita. Minä kun taisin meistä kahdesta loppujen lopuksi olla se, joka paremmin ymmärsin lastenhoitokulttuurien välisen eron molempien kulttuurien piirissä asuneena.
No, onneksi kiinalaiset ovat anteeksiantavaisia ulkomaalaisten suhteen. Vakavammatkin sosiaalisen kanssakäynnin mokat, saatetaan hyvinkin kuitata ajatuksella sivistymättömästä ulkomaalaisesta, kun taas paikallisen ollessa kyseessä oltaisiin tuomiossa paljon rankempia. Näin ainakin rakas mieheni minua usein lohduttaa. Eli, hyvin todennäköisesti olen jatkossa tuon kyseisen mummon mielestä se "itsepäinen, sivistymätön ja epäkohtelias nuori nainen", jonka käytöstä hän on kuitenkin valmis katsomaan sormien lävitse, kun "eiväthän nuo ulkomaalaiset kuitenkaan ymmärrä!"
 |
| Näkymä esikoisen päiväkodin pihasta |
.jpg)
