Maassa maan tavalla?

Onpahan taasen vierähtänyt useampi kuukausi sitten viimeisen blogipostauksen. Voisinpahan vierittää syyn koliikkisen vauvan, kahden kuukauden Suomi-loman ja esikoisen päiväkodin aloittamisen aiheuttaman säädön niskaan. Lähinnä syyttävä sormi osuu kuitenkin vanhaan helmasyntiini, laiskuuteen. Olen pahoillani rakkaat lukijat, mutta en vain ole saanut aikaiseksi pistää ajatuksiani ylös! Yritän tästä lähin parantaa tapojani.
Nyt kuitenkin viimeisimmän kulttuuritörmäyksen innoittamana avaan jälleen sanaisen arkkuni. Ja uskokaa tai älkää, aiheena samainen vanha teema, lapset!

Täkäläisen kulttuurin ja lastenkasvatustavan suhteen tietämättömiä huomioiden, lienee ensin paikallaan selvittää muutamia perustavanlaatuisia seikkoja, joita olen tässä puolentoista vuoden kuluessa huomioinut. Sen jälkeen voin sitten kertoilla viimeisimmästä kommelluksestani.

Nro 1. Kiinalaiset rakastavat lapsia ja eritysesti vauvoja. Oli sitten kysessä mies tai nainen, nuori tai iäkäs, koulutettu tai kouluttamaton, leviää paikallisten kasvoille lähes aina ihastunut ja vähintäänkin kiinnostunut hymy, kun joku vaahtosammuttimen kokoinen purjehtii ohitse. Jos pienokaista ei näy kunnolla erinäisten näkösteiden kuten rattaiden kuomu, rintareppu tms. vuoksi, näyttää paikallisten mielestä olevan täysin oikeutettua tulla niin lähelle killittämään, että hyvä näköala on varmasti taattu. Parhaimmillaan esille kaivetaan kamerat tai jopa nipistellään poskesta. Huomiota ei siis tarvitse erityisemmin hakea, ainakaan ulkomaalaisten pienokaisten.

Nro 2. Lasten omia vanhempia pidetään lähtökohtaisesti kykenemättöminä huolehtimaan kodista ja pienestä lapsesta tai lapsista yksinään ennen kuin toisin todistetaan. Nuoruus ja kykenemättömyys tuntuvat tässä yhteydessä olevan lähes synonyymejä, kun taas korkea ikä rinnastetaan melkein poikkeuksetta kokemukseen, tietoon ja taitoon. Tämän vuoksi ei itseä vanhempien sanomisia tule kyseenalaistaa, ellei omaa vähintäinkin jonkinlaista virallista koulutusta lastenhoidossa. Sen seurauksena, kuka tahansa iäkkäämpi henkilö voi ohjeistaa ketä tahansa nuorempaa lastenhoidon saloihin tilanteesta riippumatta.

Nro 3. Edellä kerrotun vuoksi lasten- tai vauvanhoitoavuksi tarvitaan ehdottomasti vähintään yksi isoäiti, isoisä tai ayi (eli palkattu lastenhoitaja). Parhaimmassa tapauksessa tarvitaan kaikki kolme kerrallaan. Käytännössä tämä johtaa siihen, että isovanhemmat hoitavat lapset lähes alusta loppuun, eikä vanhemmilla välttämättä ole edes saumaa opetella pitkien työpäivien takia. Isovanhemmilla on vähintäänkin oikeus ohjata sitä, kuinka lasta ja erityisesti vauvaa hoidetaan.

Nro 4. Kylmän ja kuuman kelin sekä hyvän ja huonon ilman käsitteet ovat suhteellisia. Suomessa ei vauvaa nukuteta talvella ulkona, kun (muistaakseni) -10-15 asteen pakkasraja ylittyy. Täällä isompiakaan lapsia ei lähtökohtaisesti viedä talvella puistoon tai ulos leikkimään, koska talvella on kylmä (lämpötila liikkuu yleensä noin +2 ja -5 välillä, joskus harvoin mittari saattaa kivuta -10 asteeseen). Suomessa lapsille puetaan hellevaatteet päälle, kun mittari kiipeää yli 20 plusasteen. Täällä aletaan kaivaa pitkähihaisia kaapista, kun tuulee, vaikka mittari näyttääkin 30 plusastetta.

No, lopuksi lienee vielä paikallaan jakaa tämän blogitekstin innoittajana ollut viimeisin kulttuuritörmäykseni. Esikoisen päiväkodin aloittaminen heinäkuun alussa on laajentanut paikallista tuttavapiiriäni melkoisesti lapsiperheiden osalta. Ilokseni olen myös päässyt tutustumaan muihin kotiäiteihin, joihin kontakti on aikaisemmin ollut vähäistä. Samalla olen päässyt tutustumaan lähemmin muutaman päiväkotilaisen isoäitiin. Jonkin aikaa on tuntunut välillä jopa siltä, että kuulun samaan porukkaan, kuin muutkin lapsiaan päiväkodista hakevat.

Tällä viikolla törmäsin kuitenkin tapaukseen, jonka myötä minusta tuli samanlaisuuksien jälkeen taas niin erilainen. Nimittäin oli juurikin sellainen kaunis ja suomalaisittain lämmin, täkäläisen alkusyksyn päivä, jolloin mittarin näyttämiä 30 astetta viilensi sopivasti rivakka tuuli ja jolloin hellevaatteet vielä ovat riittävät lämmittämään perheen junioriakin. Esikoista päiväkodista hakiessani alkoi eräs lastenlastaan hakeva mummo kuitenkin kauhistella, kuinka kylmä vauvalle rattaissaan tulisi, kun ei ollut pitkiä housuja tai sukkia jalassa. Jokin päässäni naksahti ja aloin väittää vastaan, omasta mielestäni kuitenkin kohteliaasti, mutta asiastani varmana. Olenhan minä mielestäni hyvä äiti ja tiedän, kuinka pukea lapselleni tarpeeksi vaatteita!

Siinä muut hakijat sitten kuorossa koettivat selvittää ulkomaalaiselle, kuinka vauvalla on kylmä ja minä puolestani koetin uhota kaikille muille kuinka tällaisella kelillä Suomessa puetaan vielä hellevaatteita päälle. Kotiin päästyäni kokeilin nuorimmaisen varpaita ja jalkoja varmistaakseni, että vaatetus oli riittävä. Lämpimiltä ne tuntuivat ja hetken koin olevani oikeassa ja tyytyväinen siitä. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin mielen pohjukasta hiipiä epäilys siitä, hoidinko tilanteen kuitenkaan niin mallikkaasti. Oma kantani tuli kyllä selväksi, mutta olisikohan pitkällä tähtäimellä ajatellen ollut parempi vain jälleen kerran nieleskellä oma loukattu ylpeytensä ja kuunnella mummon lähinnä nuhteluilta kuulostaneet neuvot ilman sen kummempia mukinoita. Minä kun taisin meistä kahdesta loppujen lopuksi olla se, joka paremmin ymmärsin lastenhoitokulttuurien välisen eron molempien kulttuurien piirissä asuneena.

No, onneksi kiinalaiset ovat anteeksiantavaisia ulkomaalaisten suhteen. Vakavammatkin sosiaalisen kanssakäynnin mokat, saatetaan hyvinkin kuitata ajatuksella sivistymättömästä ulkomaalaisesta, kun taas paikallisen ollessa kyseessä oltaisiin tuomiossa paljon rankempia. Näin ainakin rakas mieheni minua usein lohduttaa. Eli, hyvin todennäköisesti olen jatkossa tuon kyseisen mummon mielestä se "itsepäinen, sivistymätön ja epäkohtelias nuori nainen", jonka käytöstä hän on kuitenkin valmis katsomaan sormien lävitse, kun "eiväthän nuo ulkomaalaiset kuitenkaan ymmärrä!"

Näkymä esikoisen päiväkodin pihasta

Ikuinen kiire - Suurkaupungin sykkeessä

Tässäpä tällainen kuvaus täkäläisestä elämänmenosta. Herättääkö mietteitä tai huvittuneisuutta? Rauhallisen joululoman keskellä tämä voi tuntua erityisen raskaalta luettavalta, mutta sitä se elämä täällä on. Asiaan:

---

Suurkaupungin elämänrytmi on nopea, todella nopea. Tämä realiteetti lienee jo ennestään tuttu monille mediasta ja tarinoista. Viime kuukausina se on kuitenkin tullut meille konkreettisemmaksi ja sen myötä olemmme saaneet asiaan myös uusia näkökulmia.

Ihmisillä on kiire, koko ajan. Kiire alkaa illalla, kun kello lyö 23 ja pitäisi mennä nukkumaan. Pitkä päivä on takana ja paljon on tullut tehtyä, mutta tämä ei kuitenkaan lohduta, sillä pian alkaa jo uusi päivä monine haasteineen. Yö on lyhyt, uni maittaa, mutta jää aina lyhyeksi. Aamulla herätyskello soi klo 6 tai 7 tai 8, riippuen siitä, milloin pitää mennä töihin. Sen mukaan myös edellisillan nukkumaanmenoaika vaihtelee. Yleensä yöunet jäävät 6-8 tunnin pituisiksi.

Harva syö kotona aamiaista. Onneksi kotialueen ulkoportin luona tai metropysäkin luona on aina aamiaiskojuja myyjineen. Työmatkaan kuluu noin tunti täyteen ahdetussa bussissa tai metrossa - kesällä kuuma ja talvella kuuma. Ei sitä ainakaan yksinäiseksi jää. Työpaikalla kuluu 9 tuntia tai pitempään. Usein kotiin pääsee lähtemään vasta kello 18 tai 19 tai vielä myöhemmin, jolloin illallinen syödään sopivan myöhään. Sohvalle telkkarin äärelle pääsee noin klo 21 maissa. Siinäpä nautitaan hetken saippuaoopperasta ja sitten onkin jo aika tuskastua seuraavan päivän läheisyyteen.

Harvat vapaapäivät tai -illat kuluvat jouhevasti tuttavia tavatessa tai pyykkiä pestessä. Kiire ajaa pois kaikki syvällisemmät ajatukset, eikä elämässä ole jäljellä muuta kuin pärjääminen, rahan teko ja pärjääminen. Samalla ympäristö ja yhteiskunta ruokkii onnistumisen kaipausta ja itseensä luottamista, kun mihinkään muuhun ei voi luottaa. Rakkautta hankitaan monenlaisin tavoin ja itsensä myyminen taloudellisen hyödyn saamiseksi on yleistä kaikissa yhteiskuntaluokissa.

---

Meidän perheessämme ei onneksi eletä ihan tuollaisessa oravanpyörässä, mutta haasteita kyllä riittää ajan riittävyyden kanssa. Suomessa elämisen rentous puuttuu osittain tai kokonaan, sillä liikenteen metelikin saa jo "kotirauhan" järkkymään. Onneksi sydämessämme oleva taivaallinen rauha on säilynyt, ja tämä rauha on tuonut meille onnellisuutta kaiken kiireen keskellä. Mikäs sen hienompaa!

Ja tässä on perhe Liun taideteos joulukuulta:

Guanxi "perintönä" - osa 3

Jatkan jälleen guanxi-sarjaani ja keskityn tällä kertaa hetkeksi siihen, kuinka guanxi-ajattelu koskettaa perhesuhteita ja kuinka sitä voidaan pitää eräänlaisena sukupolvelta toiselle siirtyvänä jatkumona.


Jo sukua ja perhettä sinänsä voidaan pitää pienenä guanxi-yhteisönä. Sen jäsenillä on oma paikkansa arvojärjestyksessä, jonka määrittää esim. ikä, sukupuoli ja varallisuus. Sukulaisuussuhde tuo myös automaattisesti mukanaan oletuksen siitä, että toinen auttaa tarvittaessa. Jos apua ei sukulaissuhteesta huolimatta anneta, pidetään sitä vähintäänkin häpeällisenä ja toimintaa pidetään viestinä siitä, että henkilö haluaa ottaa etäisyyttä sukuunsa. Onhan veri vettä sakeampaa. Oli sitten kyse rahan lainaamisesta, työpaikan järjestämisestä tai sukulaisen suhteiden hyödyntämistä virallisten asioiden hoidossa. Perhe ja suku ovat jokaisen kiinalaisen sosiaaliturva ja sen vuoksi niihin liittyvillä suhteilla sekä niiden hoitamisella on erityinen merkitys.


Varakas, hyvän työpaikan omaava, kaupungissa asuva sukulainen nauttii siis jo 'hyödyllisyytensä' vuoksi erityistä arvostusta sukulaistensa keskuudessa. Tämä tosin riippuu myös siitä, onko hän valmis toimimaan guanxi-järjestelmän ehdoilla sukulaistensa keskuudessa.


Guanxi liittyy perhesuhteisiin myös siten, että vanhempien guanxi-verkosto siirtyy tai siirretään eteenpäin myös lapsille. Vanhemmat 'tutustuttavat' lapsensa omaan tuttavapiiriinsä ja tarjoavat heille näin eräänlaisen guanxi-perustan, jolle he voivat alkaa rakentaa omaa henkilökohtaista verkostoaan.  Tähän liittyy myös yleensä toive siitä, että erityisen hyvien ystävien lasten ja omien lasten välille muodostuisi vähintään yhtä hyvä suhde kuin vanhempien. Näin ollen lapset saavat jo eräänlaisena perintönä sukulaisista ja muista tuttavista koostuvat guanxi-verkoston, jota he sitten omalla toiminnallaan voivat joko ylläpitää ja laajentaa tai heikentää.

Jie shao ja guanxi - Osa 2

Olen tässä viime aikoina päässyt seuraamaan kiinalaiseen parisuhteen muodostukseen liittyvää tapakulttuuria tai eräänlaista ilmiötä, josta käytetään nimistystä 'jie shao'. Yksinkertaisimmillaan sillä tarkoitetaan kahden ihmisen tutustuttamista toisiinsa "sillä silmällä" ja puhemiehen välityksellä.

Kilpailuhenkinen opiskelu- ja työelämä jättää suhteellisen vähän aikaa sosiaalisten suhteiden luomiselle oman elinpiirin ulkopuolella. Jos sopivaa (avio)puoliskoa ei 25-30 ikävuoden lähestyessä löydy omasta opiskelu- tai työyhteisöstä, on seuraavana vaihtoehtona juuri tuo nimenomainen 'jie shao'. Suomalaiselle tuo ikä ei vielä naimisiinmenon suhteen ole kovin kriittinen, mutta kiinalaisessa yhteiskunnassa paine avioliiton solmimiseen alkaa jo melko varhain. Kiinalainen vanhempi sukupolvi seuraa tarkkaan nuorensa menestymistä eri elämänalueilla ja yhtenä mittarina pidetääkin sitä, että elämänkaareen normaalisti kuuluvat asiat tapahtuvat oikeassa tahdissa. Oikean tahdin taas puolestaan määrittää se, kuinka muut saman ikäluokan edustajat vastaavissa asioissa etenevät. Jos muut samanikäiset alkavat olla naimisissa ja saada lapsia, alkaa paine puolison löytämiseen tulla kovemmaksi ja kovemmaksi sinkkuna elävän nuoren aikuisen kohdalla. Muiden kelkasta jääminen tulkitaan monesti tietynlaiseksi epäonnistumiseksi tai saamattomuudeksi, jolloin lähipiiri alkaa helposti puuttua asiaan alkamalla puhemieheksi kyseiselle nuorelle.

Tällaista ei useimmissa tapauksissa pidetä mitenkään tavattomana. Jos ei puoliskoa löydy omasta ihmissuhdeverkostosta on luontevaa "hyödyntää" lähipiirin ihmisten verkostoja. Käytännössä tämä tapahtuu siten, että lähipiirin ihmiset alkavat ehdotella sinkkukaverilleen tai -sukulaiselleen puolisoehdokkeja omasta tuttavapiiristään. Sinkun vanhemmat saattavat myös kehoittaa tämän ystäviä esittelemään sopivia kandidaatteja. Jos sopiva kandidaatti löytyy ja molemmat osapuolet ovat kiinnostuineita tutustumaan toisiinsa lähemmin, sopii puhemies tapaamisesta, jossa kaikki kolme ovat läsnä. Puhemiehen tehtävänä on pitää yllä sopivasti keskustelua ja auttaa osapuolia tutustumaan toisiinsa. Tapaamisen jälkeen hän kuulostelee molempien osapuolten kiinnostusta jatkotuttavuuteen ja välittää tarvittavat yhteystiedot, jos sellasen tarvetta ilmenee. Loppu riippuukin sitten parista itsestään, tosin mahdollisten tulevien aviokriisien tms. syy saattaa pahimmassa tapauksessa kaatua puhemiehen niskaan. Ei siis liene viisasta suositella ketä tahansa ;).

Lopuksi vielä lyhyt käytännön elämän esimerkki tästä 'jie shaosta':

Naimisissa oleva perheenisä A on työpaikalla tutustunut suunnilleen samanikäiseen miespuoliseen kollegaansa B, joka on vielä sinkku. Sinkkuuden syystä (onhan pakko olla olemassa joku syy sille, ettei toinen vielä ole naimisissa! ;) ) saatetaan keskustella varsin avoimesti tuttujen kesken ja jossain vaiheessa tuttavuutta A hoksaa tuttavapiiriinsä kuuluvan sopivan ikäisen naimattoman neitokaisen C. A suosittelee B:lle C:tä ja C:lle B:tä omilla tahoillaan. Kun molemmat ilmaisevat kiinnostuksensa (joskus jopa kiitollisuutensa) tutustua toiseen, järjestää A lounastreffit kaikille kolmelle, joilla hän esittelee B:n ja C:n toisiinsa ja nämä pääsevät tutustumaan lähemmin. Tällä kertaa molemminpuolista kiinnostusta ei löydy, joten asia päättyy siten, että nyt B:llä ja C:llä on uusi jäsen omassa guanxi-verkostossaan, jota he puolestaan voivat suositella jollekulle toiselle.